27.6.2007

Asian aikaisempi käsittely

C vaati vastaajana Helsingin käräjäoikeudessa, että syyttäjän ajama alusten yhteentörmäystä koskeva rikosasia tuli käsitellä merilain 21 luvun 1 §:n mukaisessa merioikeuden kokoonpanossa. Käräjäoikeus hylkäsi väitteen, tuomitsi C:n liikenneturvallisuuden vaarantamisesta sakkorangaistukseen sekä velvoitti hänet suorittamaan syytteeseen yhtyneille asianomistajille A:lle ja B:lle korvausta vahingosta ja oikeudenkäyntikuluista.

C valitti hovioikeuteen. Hovioikeus hyväksyi käräjäoikeuden oikeuspaikkaväitteestä antaman päätöksen ja katsoi, ettei aihetta käräjäoikeuden tuomion muuttamiseen ollut.

C:lle myönnettiin valituslupa. Korkein oikeus julkaistusta ratkaisusta KKO 2004:67 ilmenevin perustein kumosi hovioikeuden tuomion sekä käräjäoikeuden päätöksen ja tuomion. Juttu palautettiin Helsingin käräjäoikeuteen käsiteltäväksi uudelleen merilain 21 luvun 1 §:ssä tarkoitettuna asiana. Eri mieltä ollut Korkeimman oikeuden jäsen katsoi, ettei asiaa tullut käsitellä merioikeudessa ja ettei hovioikeuden tuomion lopputulosta ollut syytä muuttaa.

Vaatimukset Helsingin merioikeudessa

Syyttäjä vaati C:lle aikaisemman syytteen mukaisesti rangaistusta liikenteen vaarantamisesta. A ja B yhtyivät syytteeseen ja vaativat C:ltä korvausta vahingosta ja oikeudenkäyntikuluistaan.

C kiisti syytteen ja asianomistajien vaatimukset. Lisäksi hän vaati, että valtio tai asianomistajat velvoitetaan korvaamaan hänen oikeudenkäyntikulunsa asiassa laillisine viivästyskorkoineen.

Merioikeuden tuomio 4.10.2004

Merioikeus katsoi C:n syyllistyneen liikenneturvallisuuden vaarantamiseen ja tuomitsi hänet sakkorangaistukseen. Lisäksi merioikeus velvoitti C:n suorittamaan A:lle ja B:lle korvausta aiheutuneesta vahingosta ja korvaamaan heidän oikeudenkäyntikulunsa asiassa.

Asian on merioikeudessa ratkaissut käräjätuomari Kimmo Mikkola. Meriasiantuntijat, merikapteenit Jukka Suksi ja Ilmari Aro.

Helsingin hovioikeuden tuomio 9.11.2005

C valitti hovioikeuteen ja vaati muun ohella, että valtio jutun lopputuloksesta riippumatta velvoitetaan korvaamaan hänelle asian aikaisemmasta käsittelystä aiheutuneet oikeudenkäyntikulut ja että hänet vapautetaan sanotuilta osin suorittamasta A:lle ja B:lle oikeudenkäyntikulujen korvausta tai että korvausta alennetaan. C:n mukaan hänen oikeudenkäyntikulunsa asiaa ensivaiheessa käsiteltäessä olivat aiheutuneet julkisen vallan edustajien ratkaisutoiminnassaan tekemästä virheestä eikä hän samasta syystä ollut velvollinen korvaamaan asianomistajien oikeudenkäyntikuluja tuon vaiheen osalta.

Hovioikeus ei muuttanut merioikeuden tuomiota pääasian osalta. Asian aikaisemman käsittelyvaiheen oikeudenkäyntikuluista hovioikeus totesi seuraavaa.

Oikeudenkäynnistä rikosasioissa annetun lain (rikosoikeudenkäyntilaki) 9 luvun 1 a §:n 1 momentin mukaan, jos syyttäjän syyte vai muu vaatimus hylätään tai jätetään tutkimatta tai jää sillensä, valtio on vastaajan vaatimuksesta velvollinen korvaamaan vastaajan kohtuulliset oikeudenkäyntikulut. Saman luvun 9 §:n mukaan mitä oikeudenkäymiskaaren 21 luvun 16 §:ssä säädetään riita-asioista, on soveltuvilta kohdin voimassa myös rikosasioissa. Viimeksi mainitun lainkohdan 1 momentin mukaan velvollisuus korvata oikeudenkäyntikulut ylemmässä tuomioistuimessa on määrättävä sen mukaan, mitä muutoksenhakumenettelyssä on tapahtunut ja onko asianosainen voittanut tai hävinnyt muutoksenhaun. Jos asia palautetaan, kysymys kuluista ylemmässä tuomioistuimessa on 2 momentin mukaan tutkittava alemmassa oikeudessa palautetun asian yhteydessä.

Tuomioistuin antaa oikeudenkäyntikuluja koskevat lausuntonsa ratkaistessaan asian tuomiolla tai päätöksellä. Kuluratkaisut puolestaan kytkeytyvät siihen, miten pääasia ratkaistaan.

C oli tuomittu syytteen mukaisesti rangaistukseen. Valtio ei sen vuoksi ollut rikosoikeudenkäyntilain 9 luvun 1 a §:n 1 momentissa tarkoitetulla tavalla hävinnyt asiaa eikä ollut velvollinen korvaamaan osaksikaan C:lle aiheutuneita oikeudenkäyntikuluja.

Rikosoikeudenkäyntilain 9 luvun 8 §:n 2 momentin mukaan virallisen syyttäjän syytteeseen yhtyneen asianomistajan oikeudesta saada vastaajalta korvaus oikeudenkäyntikuluistaan on soveltuvin osin voimassa, mitä oikeudenkäymiskaaren 21 luvussa säädetään. Asian hävinnyt asianosainen on siten sanotun luvun 1 §:n nojalla velvollinen korvaamaan kaikki vastapuolen tarpeellisista toimenpiteistä aiheutuneet kohtuulliset kulut, jollei muualla laissa toisin säädetä. Jos alemman tuomioistuimen ratkaisuun haetaan muutosta, kysymys oikeudenkäyntikuluista määräytyy sen mukaan, mihin muutoksenhakemus johtaa. Tällöin ylempi tuomioistuin asian lopputuloksen perusteella ratkaisee oikeudenkäyntikuluvastuun voittaneen eduksi.

A ja B olivat C:hen nähden olennaiselta osalta voittaneet asian. Hyväksymättä jääneellä vahingonkorvausvaatimuksen osalla ei ollut merkitystä kuluvastuuta harkittaessa. C oli siten velvollinen korvaamaan A:lle ja B:lle kaikki tarpeellisista toimenpiteistä aiheutuneet kohtuulliset oikeudenkäyntikulut.

Asian lopputulokseen nähden hovioikeus velvoitti C:n korvaamaan A:n ja B:n vastauskulut myös hovioikeuden osalta.

Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Monika Kuhlefelt, Elisabeth Bygglin ja Jukka Kontio. Esittelijä Sanna Mänttäri.

Perustelut

Kysymyksenasettelu

1. Liikenteen vaarantamista koskeva asia oli käsitelty Helsingin käräjäoikeuden kokoonpanossa, jonka on muodostanut yksin lainoppinut puheenjohtaja. Korkein oikeus on julkaistulla ratkaisullaan (KKO 2004:67) katsonut asian kuuluvan merioikeuden toimivaltaan. Tämän vuoksi Korkein oikeus on kumonnut hovioikeuden tuomion sekä käräjäoikeuden oikeuspaikkapäätöksen ja tuomion. Juttu on palautettu Helsingin käräjäoikeuteen käsiteltäväksi uudelleen merilain 21 luvun 1 §:ssä tarkoitettuna asiana. Merioikeus on tuominnut C:n syytteen mukaisesta teosta sakkorangaistukseen ja velvoittanut hänet maksamaan vahingonkorvausta asianomistajille sekä korvaamaan heidän oikeudenkäyntikulunsa myös ensivaiheen osalta.

2. Asiassa on ensiksi kysymys siitä, onko valtio oikeudenkäynnistä rikosasioissa annetun (rikosoikeudenkäyntilaki) 9 luvun 1 a §:n nojalla velvollinen korvaamaan C:lle ne alioikeus- ja muutoksenhakukulut, jotka hänelle vastaajana on aiheutunut asiaa ensivaiheessa käsiteltäessä.

3. Toiseksi kysymys on siitä, voidaanko C vapauttaa korvaamasta asianomistajille niitä oikeudenkäyntikuluja, jotka näille on asian ensivaiheen käsittelyissä aiheutunut.

Valtion korvausvastuu

4. Rikosoikeudenkäyntilain 9 luvun 1 a §:n 1 momentin mukaan valtio on vastaajan vaatimuksesta velvoitettava korvaamaan vastaajan kohtuulliset oikeudenkäyntikulut, jos syyttäjän syyte tai muu vaatimus hylätään, jätetään tutkimatta tai jää sillensä. Säännös rakentuu pyrkimykselle minimoida ja kohdentaa oikeudenmukaisesti riskit, jotka liittyvät syytetyksi joutumiseen tapauksissa, joissa tuomioistuin myöhemmin hylkää syytteen. Lain säätämiseen johtaneen hallituksen esityksen mukaan tätä pyrkimystä voidaan toteuttaa korvaamalla virkatoiminnasta johtunut vahinko siten, että vahingon kärsinyt saatetaan mahdollisuuksien mukaan samaan asemaan kuin hän oli ennen vahingon syntymistä. Säännöksen on tarkoitettu vastaavan sitä periaatetta, että jutun voittaneella asianosaisella on oikeus saada oikeudenkäyntikulujensa korvaus vastapuolelta (HE 132/1997 vp s. 32, LaVM 17/1997 vp s. 8).

5. C on muutoksenhakemuksessaan todennut, että Korkein oikeus on hänen vaatimuksestaan kumonnut alempien oikeuksien ensivaiheessa antamat ratkaisut ja palauttanut asian käsiteltäväksi merioikeudessa ja että kysymys on ollut hänen perusoikeutensa toteuttamisesta. Korkein oikeus toteaa tämän johdosta, että C:llä on ollut oikeus saada asiansa ratkaistuksi toimivaltaisessa tuomioistuimessa ja että hänelle on sekä käräjäoikeudessa että muutoksenhaun johdosta aiheutunut sellaisia kustannuksia, jotka olisivat jääneet syntymättä, jos syyte olisi jo alunperin käsitelty käräjäoikeuden merioikeuskokoonpanossa. C on oikeudenkäyntikulujensa korvaamista koskevan vaatimuksensa perusteeksi esittänyt, että valtio oli toimivaltakysymyksen osalta hävinnyt asian ja että puhevaltaa valtion puolesta oli käyttänyt syyttäjä.

6. Haastehakemus oli jätetty Helsingin käräjäoikeuteen. Ensisijaisesti syyttäjän tehtävänä onkin päättää syytteen käsittelevästä tuomioistuimesta, mikäli kysymys on valinnaisista oikeuspaikoista. Viime kädessä toimivaltaa koskeva päätöksenteko kuuluu kuitenkin tuomioistuimelle.

7. Kuten Korkeimman oikeuden tämän asian ensivaiheessa antamasta ratkaisusta ilmenee, merilain 21 luvun 9 §:n 1 momentissa tarkoitettu oikeuspaikka on sekä ehdoton että yksinomainen. Sen vuoksi asia on tullut käsitellä Helsingin käräjäoikeuden merioikeuskokoonpanossa. Asiaa ei siten ole voitu käräjäoikeuden päätökselläkään ottaa laillisesti sen normaalissa kokoonpanossa käsiteltäväksi.

8. Haastehakemuksen jättäminen käräjäoikeuteen ei ole sellainen syytteestä erillinen syyttäjän muu vaatimus, jota rikosoikeudenkäyntilain 9 luvun 1 a §:ssä tarkoitetaan. Kuten edellä lausutusta ilmenee, tuo toimenpide tai syyttäjän muulla tavoin esittämä käsitys syytteessä tarkoitetun asian luonteesta ei myöskään voi eikä ole voinut perustaa käräjäoikeudelle toimivaltaa, joka on oikeudenkäynnin ehdoton ja tuomioistuimen viran puolesta tutkittava edellytys. Se, että käräjäoikeus on ottanut toimivaltaansa kuulumattoman rikosasian käsiteltäväkseen, ei siten ole johtunut syyttäjän syytteestä tai muusta vaatimuksesta.

9. Rikosoikeudenkäyntilain 9 luvun 1 a §:n 1 momentin mukaan valtion korvausvelvollisuus määräytyy jutun lopputuloksen perusteella eli sen mukaan, hyväksytäänkö syyttäjän vaatimukset vai ei. Korkeimmassa oikeudessa toimivaltakysymyksen osalta tehtyä ratkaisua ei voida rinnastaa syytteen tutkimatta tai sillensä jättämiseen. C on myös uudessa käsittelyssä tuomittu syytteen mukaisesti.

10. Valtio ei näin ollen ole edellä mainitun säännöksen nojalla velvollinen korvaamaan C:lle niitä kuluja, joita asian käsittely ensivaiheessa on hänelle aiheuttanut.

Asianomistajille maksettaviksi tuomitut oikeudenkäyntikulut

11. C on vedonnut siihen, että asianomistajat olivat olleet toimivaltakysymyksestä samaa mieltä kuin syyttäjä, ja siten myös he olivat hävinneet selvän osan oikeudenkäynnistä.

12. Rikosoikeudenkäyntilain 9 luvun 8 §:n 2 momentin mukaan virallisen syyttäjän syytteeseen yhtyneen asianomistajan oikeudesta saada vastaajalta korvaus oikeudenkäyntikuluistaan on soveltuvin osin voimassa, mitä oikeudenkäymiskaaren 21 luvussa säädetään. Oikeudenkäymiskaaren 21 luvun 1 §:n mukaan asian hävinnyt osapuoli on velvollinen korvaamaan kaikki vastapuolensa tarpeellisista toimenpiteistä aiheutuneet kohtuulliset oikeudenkäyntikulut. Luvun 3 § koskee osavoittoa eli ensinnäkin sellaista tilannetta, jossa hyväksytään osa vaatimuksista, ja toiseksi sellaista tilannetta, jossa vaatimus hyväksytään ainoastaan osaksi.

13. Kuten edellä on lausuttu, oikeuspaikkakysymys on kuulunut tuomioistuimen viran puolesta ratkaistavaksi. Tästä ja rikosasiassa myöhemmin annetun tuomion lopputuloksesta seuraa, että C on rikosoikeudenkäyntilain 9 luvun 8 §:n 2 momentissa lausuttu huomioon ottaen ja oikeudenkäymiskaaren 21 luvun 1 §:n pääsäännön mukaan lähtökohtaisesti velvollinen korvaamaan A:lle ja B:lle asian ensivaiheen käsittelystäkin aiheutuneet oikeudenkäyntikulut.

14. Korkein oikeus toteaa, että oikeudenkäymiskaaren 21 luvun 3 §:ssä tarkoitetussa osavoittotilanteessa on kysymys kannevaatimusten menestymisestä, ei "voitosta" tuomioistuimen päätösvaltaan kuuluvissa menettelykysymyksissä. Koska myöskään luvun 8 a §:ssä ei ole kysymys menettelysäännösten epäselvyydestä, ei edellä todetusta pääsäännöstä voida näiden säännösten nojalla poiketa. Asiaan tai asianosaisiin ei myöskään liity sellaisia seikkoja, joiden johdosta oikeudenkäyntikulujen täyttä korvaamista olisi pidettävä sanotun luvun 8 b §:n nojalla kohtuuttomana. C:tä ei siten voida vapauttaa osaksikaan suorittamasta asianomistajille maksettavaksi tuomittua oikeudenkäyntikulujen korvausta.

Päätöslauselma

Hovioikeuden tuomion lopputulosta ei muuteta.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Mikko Tulokas (eri mieltä), Kati Hidén, Mikael Krogerus, Liisa Mansikkamäki ja Timo Esko (eri mieltä). Esittelijä Mirja-Leena Nurmi.

Eri mieltä olevien jäsenten lausunnot

Oikeusneuvos Esko: Toisin kuin enemmistö, katson esillä olevassa asiassa olevan perusteita velvoittaa valtio korvaamaan C:n oikeudenkäyntikulut ja hyväksyn C:n valituksen tältä osin. Sen sijaan olen enemmistön kanssa samalla kannalla siitä, ettei C:tä voida voimassa olevien säännösten perusteella vapauttaa asianomistajille tuomittujen oikeudenkäyntikulujen maksamisesta. Tältä osin hyväksyn enemmistön perustelut ja lopputuloksen. Enemmistön perusteluiden kohtien 4 - 10 sijasta lausun seuraavan:

Rikosoikeudenkäyntilain 9 luvun 1a §:n 1 momentin mukaan valtio on vastaajan vaatimuksesta velvoitettava korvaamaan vastaajan kohtuulliset oikeudenkäyntikulut, jos syyttäjän syyte tai muu vaatimus hylätään tai jätetään tutkimatta tai jää sillensä. Säännös rakentuu pyrkimykselle minimoida riskit aiheettomasti syytetyksi joutumisesta ja kohdentaa ne yhdenvertaisesti. Säännöksellä on tähdätty syytteestä vapautetun saamiseen mahdollisuuksien mukaan samaan asemaan kuin hän oli ennen syytteen nostamista.

Rikosoikeudenkäyntilain säätämisen myötä Suomessa siirryttiin rikosoikeudenkäynnissä syyttämisjärjestelmään. Syyttämisjärjestelmän mukaan järjestetyssä oikeudenkäynnissä asianosaisina ovat toisella puolen syyttäjä sekä toisella puolen rikosasian vastaaja. Oikeudenkäynti rikosasiassa tulee vireille syyttäjän käräjäoikeuden kansliaan toimittamalla haastehakemuksella tai syyttäjän itsensä antamalla haasteella. Rikosoikeudenkäyntilain 5 luvun 3 §:n 1 momentin 9 kohdan mukaan syyttäjän tulee ilmoittaa haastehakemuksessa seikat, joihin tuomioistuimen toimivalta perustuu, jollei toimivalta muutoin ilmene haastehakemuksesta. Jos tuomioistuimen toimivalta on riippuvainen sellaisesta seikasta, joka ei suoraan käy ilmi haastehakemuksesta, se tulisi tämän säännöksen mukaan ilmoittaa (HE 82/1995 vp s. 65).

Merilain 21 luvun 9 §:n 1 momentin perusteella tulee merilain mukaan tuomittavat rikosjutut käsitellä merioikeudessa siinä hovioikeuspiirissä, jossa rikos on tehty. Jos rikos on tehty matkalla, asia käsitellään merioikeudessa siinä hovioikeuspiirissä, jonne vastaaja aluksella ensin saapuu tai jossa hänet muuten tavataan taikka jossa aluksen kotipaikka on. Nyt kysymyksessä oleva rikosasia on pantu vireille Helsingin kihlakunnan syyttäjäviraston apulaissyyttäjän haastehakemuksella 19.7.2002. Haastehakemuksessa ei ole erikseen ilmoitettu mitään sellaista seikkaa, josta käräjäoikeuden tai merioikeuden toimivalta saattoi olla riippuvainen.

Kun virallinen syyttäjä on ryhtynyt ajamaan syytettä C:tä vastaan käräjäoikeudessa, käräjäoikeuden olisi tullut jättää syyte tutkimatta, kun merilain edellä viitatussa kohdassa tarkoitettu oikeuspaikka on ehdoton ja yksinomainen. Nyt kuitenkin käräjäoikeus on C:n väitteestä huolimatta tutkinut asian, ja hovioikeus on hyväksynyt käräjäoikeuden oikeuspaikkaväitteestä antaman päätöksen perusteluineen. Korkein oikeus on kumonnut hovioikeuden tuomion ja käräjäoikeuden päätöksen ja palauttanut jutun Helsingin käräjäoikeuteen otettavaksi uudelleen käsiteltäväksi merilain 21 luvun 1 §:ssä tarkoitettuna asiana.

Korkeimman oikeuden päätös alempien oikeusasteitten ratkaisujen kumoamisesta ja jutun palauttamisesta johtuu siitä, ettei juttua ole siinä noudatettavien oikeuspaikkasäännösten perusteella jätetty alun perin tutkimatta. Tämän vuoksi Korkeimman oikeuden palauttamispäätös on nyt käsiteltävässä kysymyksessä oikeudenkäyntikulujen korvaamisesta rinnastettava tutkimatta jättämiseen, joka on rikosoikeudenkäyntilain 9 luvun 1 a §:n 1 momentissa nimenomaan mainittu eräänä niistä tapauksista, joissa valtio on vastaajan vaatimuksesta velvoitettava korvaamaan vastaajan kohtuulliset oikeudenkäyntikulut. Säännöstä koskevassa hallituksen esityksessä on lausuttu muun muassa, että tuomiovaltaa käyttäessään valtio ei saa syyllistyä mielivaltaan. Mielivaltaan voidaan hallituksen esityksen mukaan niiden satunnaisuuden perusteella rinnastaa myös virkatoiminnassa tahattomasti sattuvat virheet, jotka johtuvat muun muassa viranomaisten epätasaisista kyvyistä, valmiuksista, koulutuksesta tai kokemuksesta (HE 132/1997 vp s. 32).

C:n oikeudenkäyntikulujen korvaamisen kannalta ei nyt ole merkitystä sillä, että hänet on Korkeimman oikeuden kyseisen päätöksen jälkeen tuomittu merioikeudessa ja hovioikeudessa uudelleen sakkorangaistukseen liikenneturvallisuuden rikkomisesta. Näissä oikeudenkäynneissä vastaaja on joutunut kantamaan omat oikeudenkäyntikulunsa. Siitä ei kuitenkaan voida katsoa seuraavan, että hänen tulisi itse vastata myös sellaisista oikeudenkäyntikuluistaan, jotka ovat aiheutuneet syytteen vireille panemisesta ja ajamisesta tuomioistuimessa, joka ei ole täyttänyt ehdottomassa ja yksinomaisessa oikeuspaikkasäännöksessä asetettuja vaatimuksia.

Vastaajan oikeudenkäyntikulujensa korvaamiseksi vaatimaa 3 050 euron määrää, jota syyttäjä ei ole kiistänyt, on pidettävä kohtuullisena.

Näillä perusteilla velvoitan valtion suorittamaan C:lle korvaukseksi oikeudenkäyntikuluista käräjäoikeudessa 3 050 euroa vaadittuine viivästyskorkoineen.

Oikeusneuvos Tulokas: Olen samaa mieltä kuin oikeusneuvos Esko.